Jäähyväiset kotihoidolle

Tyttäreni aloitti tällä viikolla tutustumisen päiväkotiin. Monelle kyseinen virstanpylväs herättää paljon erilaisia tunteita, samoin tietysti on myös meidän perheessämme. Siinä mielessä ainakin omat tunteeni poikkeavat varmaan totutuista, että olen aivan innoissani tästä päiväkotiasiasta! Kuulostaako se pahalta, jos kerron, että en ole miettinyt hetkeäkään, että voi voi, noin pienen joutuu laittamaan päiväkotiin ja joutuu olemaan erossa vanhemmistaan koko pitkän päivän..?

Näihin ajatuksiin on pitkälti syynä se, että tyttäremme on hyvin reipas, aktiivinen, sosiaalinen ja rohkea parivuotias. Viime kuukausien aikana on jo alkanut tuntua siltä, että emme pysty tarjoamaan hänelle niin paljon aktiviteettia, kuin hän kaipaisi. Kotona kun täytyy nähkääs tehdä myös niitä kodinhoitojuttuja. Ja ruokaa. Kaksi lämmintä ateriaa päivässä! Huh huh! Varsinkin kun aikaisemmin pystyin kevyesti elämään muutamankin päivän pelkällä leivällä ja kahvilla! Vielä kun lisätään yhtälöön kovin aamu-uninen perhe ja minun epäsäännöllinen työni kolmessa vuorossa, niin täytyy kyllä sanoa, että välillä on ollut tekemistä, että pysytään edes jonkinlaisessa päivärytmissä.

Saimme tytölle paikan lähelle avatusta uudesta päiväkodista ja sekin tuntui mukavalta. Uudet, huolellisesti suunnitellut tilat, uusi henkilökunta, uudet lelut ja pelit. Ei huolta homeongelmasta (ainakaan ihan lähivuosina), henkilökunta on motivoitunutta eikä työporukan henkilökemioissa ole ehtinyt muodostua mitään vakavia ongelmia. Toki uusi päiväkoti asettaa myös haasteita. Paikka ja hoitotädit ovat uusia kaikille lapsille, joten aamupäivien huutokonsertti on ollut aikamoinen, osa tarvikkeista puuttuu vielä ja toimintamallit vasta hakevat muotoaan. Toisaalta kaikki haasteet myös luovat mahdollisuuksia. Henkilökunta on ollut erittäin ammattitaitoista ja hoitanut haasteellisen ensimmäisen viikon kunnialla läpi.

Meidän viikkomme on siis sujunut totutellessa uuteen tilanteeseen. Ainoa ongelma on ollut se, että tytär ei ole suostunut syömään päiväkodissa muuta kuin näkkileipää. Lienee sekin ongelma ajan myötä korjaantuvan, tuskin kukaan on nälkään kuukahtanut ruokapöydän ääreen? Tytär on rohkeasti ottanut oman tilansa ( ja kieltämättä varmaan vähän muidenkin tilaa) ryhmässä. Kaikki on mennyt todella hienosti, hän jopa nukkui tänään päiväunet päiväkodissa! Siis minun tyttäreni, jonka nukkumaan saaminen on ollut syntymästä lähtien haastavaa ja vaatinut milloin mitäkin kommervenkkejä ja tuntikausien silittelyä!

Ensi viikolla sitten alkaa se todellinen haaste, kun lapsi pitäisi jättää yksin päiväkotiin, mutta jotenkin tämän viikon kokemuksien perusteella uskallan arvella, että kyynel on salaa lähinnä äidin silmäkulmassa.

Viikko on kulunut niin jännittävissä ja uuvuttavissa merkeissä, että lupaamani/uhkaamani käsienhoitopostaus jää lähitulevaisuuteen ja pikapuoliin luvassa myös asiaa speltistä.