maanantai 22. joulukuuta 2014

Mehukas saaristolaisleipä

Viime aikoina joka tuutista ja blogista on pursunnut saaristolaisleipien reseptejä. Niissä kaikissa vain on ollut mielestäni yksi vika. Ohjeet ovat vääränkokoiselle taikinamäärälle. Yleensä ohjeissa on litra nestettä ja siitä väitetään tulevan kahdesta neljään leipää. Itselläni on kaksi kappaletta noin litran vetoisia leipävuokia ja litran taikinasta tulisi kolme moista vuoallista leipää. Puolikkaasta taikinasta tulee yksi vaivainen leipä tai kaksi matalaa leipää. Tässä reseptissä ei liene mitään normaalista poikkeavaa ainesten ja valmistamisen suhteen, mutta lupaan, että tästä määrästä tulee kaksi leipää noin litran leipävuokiin.

Yleensä teen saaristolaisleivän piimään, mutta tämä nimenomainen leipä on tehty omenamehuun, jolloin se on täysin maidoton.

7,5 dl piimää tai omenamehua
50 g hiivaa
2 dl tummaa siirappia
reilu puoli rkl suolaa
2,25 dl kaljamallasta
1,5 dl auringonkukansiemeniä
1 dl vehnäleseitä
2,25 dl ruisjauhoja
n. 7 dl hiivaleipäjauhoja

Lämmitä mehu tai piimä kädenlämpöiseksi ja anna hiivan liueta siihen täysin. Lisää loput aineet taikinaan puuhaarukalla sekoittaen. Taikinaa ei vaivata, vaan sekoitetaan nopeasti. Taikina jää aika löysäksi. Anna taikinan nousta lämpimässä paikassa leivinliinalla peitettynä 1,5 tuntia. Sekoita taikinasta ilmakuplat pois, jaa taikina kahteen vuokaan ja tasoita pinta. Anna kohota vielä n. 30 minuuttia.
Paista ensin 175 asteessa tunti, alenna sitten lämpötilaa 150-160 asteeseen ja paista vielä n. 45 minuuttia. Loppuvaiheessa (viimeisen puolen tunnin aikana) voit halutessasi sivellä leivän pintaa siirappivedellä ( 1 rkl siirappia, 3 rkl vettä) pariin otteeseen. Peitä leivät leivinpaperilla, jos leivän pinta tummuu liikaa. Anna leipien tekeytyä mielellään viileässä pari päivää. Saaristolaisleipä säilyy hyvin huoneenlämmössäkin, mutta viileässä se säilyy hyvänä yli viikon.

Annoin nämä mehuun tehdyt leivät ystävälle joululahjaksi ja jopa perheen nirso nuorimmainen oli innostunut syömään leipää useita paloja kerralla! Tunnen todellakin siis onnistuneeni! Pitänee uskaltautua kokeilemaan mehuversiota omaankin käyttöön joskus.



Nämä lahjaleivät on muuten leivottu Eskimon näppäriin pahvivuokiin, joissa ne on kiva antaa lahjaksi.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Lahjaksi ajoelämys

Sain Elämyslahjat.fi - sivuston yhteistyöbloggaajana mahdollisuuden antaa miehelleni isänpäivälahjaksi ajokokeilun ralliautolla. Seuraava teksti on lahjan saajan kirjoittama ja samalla hän onkin ensimmäinen vieraileva kirjoittaja blogissani! Lahja tuntui olevan kovin mieluinen ja meillä oli yhdessä hauska päivä, kun ajelimme Lopelle ralliradalle. Lisää lahjavinkkejä tämän linkin takaa (klik). Rallielämyksen varaaminen tapahtui sähköpostilla ja ohjeet tuli muutamaa päivää ennen ajopäivää. Hiukan erikoista oli ehkä se, että netistä jäin siihen käsitykseen, että ajorata on Hyvinkäällä ja sähköpostilla saamani ajo-ohjeet veivät kuitenkin Lopelle. No, Loppi, Hyvinkää, ota näistä nyt selvää...


Turvallisempaa ja taloudellisempaa kuin tylyn auton hankkiminen, on hankkia ajokokemus suljetulla radalla autoilla, jotka on tehty vain yhtä tarkoitusta varten. Tämä oli osa sitä, mitä isänpäivä tarkoitti vuonna 2014. Niin paljon kuin vauhtia rakastankin ja sitä tunnetta, kun auto kulkee ja olemme sen kanssa yhtä. Minulle ajaminen on kokemuksena eräänlaista buddhaluonnon toteuttamista. Se vaatii osakseen kaiken keskittymiseni, enkä ole koskaan ratin takana erityisen kiinnostunut keskustelusta tai mistään, mikä ei suoranaisesti liity ajamiseen. Erityisesti vaativissa olosuhteissa, kuten joka vuotisen talven yllättäessä tämä ominaisuus on tietenkin eduksi. Siksi olin äärimmäisen innoissani mahdollisuudesta päästä ajamaan RALLIA. Joku oikea kuljettaja on joskus todennut, että kyllähän kuka tahansa autoa asfaltilla ajaa, mutta soran ominaisuudet on tunnettava paremmin. Ja totta on, etten ole milloinkaan pitänyt päällystämättömistä teistä. Sellaisen tien ominaisuuksia on osattava lukea niin paljon paremmin, koska asfaltti kuitenkin on kaikkialla samanlaista.
 
Lopulta D-Dayn lähestyessä aloin jopa jännittämään tulevaa. Se ei tuntunut enää pelkästään houkuttavalta liekiltä, vaan aloin keräämään hermoilua. Varmasti samanlainen kokemus kuin ensimmäistä kertaa laskuvarjohyppyyn valmistautuvalla ihmisellä. Tulevan tilanteen vieraus aiheuttaa ylimääräisiä tuntemuksia ja ajatuksia. Mielikuvaharjoittelu ei voi milloinkaan olla täydellistä tuntemattoman edessä.
 
Itse ajo sitä vastoin ei enää ehtinyt paljon jännittämään. Sen hetken jälkeen, kun polkaiset kaasun pohjaan ja auto liikahtaa, ei ole muuta kuin ajaja ja ajoneuvo ja tie. Tässä tapauksessa rata ja se tietenkin vaikuttaa ajajaan, kun tietää olevansa areenalla, jossa ajaminen ei ole sidottua normaaliin toisten huomioon ottamiseen ja viime kädessä tieliikennelakiin. Mielestäni jokaisen ajamisesta nauttivan tulisi saada tilaisuus testata omia rajojaan tällaisissa
hallituissa olosuhteissa. Ehkä jopa useamman kerran vuodessa. Koska oma kalenterini on harrastamisen suhteen täynnä, en voi harkita ajamisen ottamista ohjelmaan mukaan, mutta sellaiselle ihmiselle, jolla on aikaa ja mahdollisuus harrastaa tämä on kuin nakutettu. Eikä yhtään haittaa, jos rakastaa vauhtia ja adrenaliiniryöppyjä, koska sitä se oli.
 

Jos vielä palaan autoihin, joilla tuolla ajetaan. Saman korimallin Sierra on ollut ensimmäinen auto, jolla olen ajanut kortin saatuani. Pieniä eroja kyllä löytyi tehoissa ja varustelussa. Nämä EK:n autot kun ovat täysverisiä ralliautoja, joissa ei ole mukana mitään tarpeetonta. Mutta sisällytetty kaikkea sellaista, mikä vauhtifriikin kokemuksen kannalta välttämätöntä. Auto vastaa kaasuun. Auto vastaa jarruun. Ohjaus toimii kuten tavallisessakin
autossa. Joten kynnys ei ole kenellekään mahdoton ylittää. Takavetoisuutta toiset vieroksuvat, koska useimmat perusautot eivät sitä ole. Mutta kärjistetysti voisi kai sanoa, että on autoja ja sitten on etuvetoja. Jos auton hallinta vähänkään kiinnostaa, niin itse kääntyisin aina takavetoisen auton puoleen. Sen ohjautuvuus, kun vain on niin paljon miellyttävämpi ja hallittavampi, jos on siihen tottunut.


 

Mutta siinä tullaankin seikkaan, ettei kymmenen minuuttia riitä sellaiseen ajokokemukseen kuin tahtoisi. Jo pelkästään auton oikkujen opettelu voi viedä aikansa ja vieraan auton tunteminen vaatii aina totuttelua. Siksi suosittelenkin hiukan pidempiä kokeiluja jokaiselle, joka todella tahtoo saada kaiken irti kokemuksestaan.


Isänpäivälahjaksi tämä oli erinomainen oivallus. Tämä maailma on jo nähnyt tarpeeksi monta Paasilinnaa ja silkkisolmiota. Maailma täyttyy turhuuteen, jolla yritetään osoittaa tunteita. Eikä se toimi. Minun mielestäni ainakaan massatuotettu esine ei ilmaise hirveän paljon mitään. Mutta jos tuntee ihmisen niin hyvin, että tietää, mikä häntä liikuttaa ja mille hän syttyy, voi tarjota kokemuksen. Elämyksen joka jää kiinni ihmiseen, eikä pakene pois kuin vasta muistin myötä. Se osoittaa enemmän oivalluskykyä antajaltaankin. Eikä aina tarvitse siis mennä Alppien yli, vaan elämys voi löytyä läheltäkin.
 
Lahjan Testaaja

Itse en erikoisia päivältä odottanut, mutta Saukkolan EK:ssa (vai EK:lla?) oli kiva lämminhenkinen tunnelma, kahvio ja olisipa sieltä ollut mahdollisuus ostaa buffet-lounaskin, mikä me tällä kertaa kylläkin skipattiin. Ja taidettiinpa siellä kyseisenä päivänä kuvata erästä tv-sarjaakin, joka ensi keväänä tulee ruutuihin...

Postaus toteutettu yhteistyössä Elämyslahjat.fi kanssa